Epävarmuuden päämajalta

Kuten saatte tietää, kompetenssi ja performanssi eivät aina käy käsi kädessä. Esimerkiksi tuntuu joskus siltä, etten vaan pysty puhua läheskään niin hyvää suomea muille ihmisille kuin itselleni. Tuntuu joskus siltä, että minulla on järjettömän kovaa esiintymisjännitystä suomen puhumista varten. Joudun korjaamaan itseäni, itselleni, hajanainen ajanjakso taaksepäin (ehkä 2 minuuttia puheen jälkeen, tai sitten sen seuraavana päivänä). Tosi hyödyllistä (vai onko?).

Silti se voi vissiin olla hyvä. Siis säälimätön epävarmuus itsestä ja omasta pätevyydestä (vai voiko?).

Joka tapauksessa, tutkimusten mukaan moni ihminen joka luulee itseänsä täysin päteväksi, nimenomaan ei ole. David Brent tietää (vai tietääkö?):

Aluksi vaan

Saapuen karaokesta kotiin ja tuntien toisen karvaisen kämpikseni (n.b. mukavaa) hajua tuli mieleeni mun serkuni vuosikymmeniä sitten elävänä mustavalkoinen koira, jonka kohta seurasi semmoinen vaatimaton lapsuuskakofonia-ajatusvirta. Hetkeksi maailmojen yhdistys mikä johtui alun perin siitä, että kyseinen koira (narttu, Tinna) oli ensimmäinen, johon minä elämässäni tutustuin. Siitä kaikki mun elämän muut koirat pitävät saada paikkansa.

Saatan ajatella (uuvuttavan liian) paljon, jos tietyksi kieleksi siis ylipäätänsä islanniksi - kun taas suomeksi aika tajuisesti. (Tyypillisesti nähty, kielitajuinen uni: hotellissa vanhempieni kanssa, jossakin Suomessa, kun pitää tulkita viestintäänsä henkilökunnan kanssa.) Islanti siis ensikielenä, ajatus- ja unelmakielenä, lapsuuden, luke- ja kirjoittamiskielenä, sekä viime kaheksan vuoden blogikielenä.

Haluaisin siis kokeilla suomea ainakin blogikielenäni. Alustavia ongelmia mm. fontin valinta - ikään kuin kenkiä tai solmioita (tai autoja tai jopa melkein kaikki ihmisten keinotekoisia juttuja) niin paljon fonteja on yllättävän rumia.